Haastava arki

Hyvää ystävänpäivää kaikille! Olen jo pitkään miettinyt, että kirjoitan jotain arkemme haasteista. En kuitenkaan ole saanut mitään järkevää aikaiseksi, vaikka olen useammankin kerran jo yrittänyt niputtaa arkemme haasteita blogitekstin muotoon. Nyt ajattelin kuitenkin saada jotain julkaistuksikin. Meidän perheessämme asuvat minun lisäkseni Puolisoni, sekä hänen vanhin lapsensa (niin ja minun kissani, Nirppa). Meidän arjestamme ei kirjainlyhenteitä ja diagnooseja puutu. On SS:ää, SLE:tä, IBS:ää, ADHD:ta ja ADD:ta. Minä sairastan sjögrenin syndrooman ja SLE:n sekamuotoista reumasairautta. Reuman aiheuttamat oireet ovat monimuotoisia ja vaikuttavat arkeemme monin tavoin. Kroonisen kivun kanssa eläminen ei ole aina helppoa ja vaatii suhtautumista myös muilta perheenjäseniltä. Hankalimpana oireena koen kuitenkin jatkuvan väsymyksen. Olen usein kuin vasta herännyt, vähän sellainen uninen. Tai ainakin minusta tuntuu usein siltä, etten oikein kunnolla herää koko päivänä. Se vaikuttaa keskittymiskykyyn, muistiin ja hermoihin. Ollessani kunnolla väsynyt pinnani palaa todella helposti. Tämä on kurja ja epäreilu kierre, josta etenkin puolisoni saa osansa viikottain. Ja kyllä, minä tiedän ettei väsy ole puolisoni vika tai hänen aiheuttamaansa, mutta väsyneenä pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat vuorten kokoisilta, eikä jatkuva kipu ja särky ainakaan helpota asiaa. 

Jatkuvan väsymyksen vuoksi väsyn helposti, jos arki kuormittaa yhtään liian kanssa. Jos kuormitus on niin sanotusti negatiivista, eli esimerkiksi vastaat yksin vaikkapa ruuanlaitosta joka päivä, niin sen kuormittavuuden myös useimmat läheisistä ymmärtää. Sen sijaan muiden ihmisten on usein vaikea ymmärtää sitä, että myös positiiviset asiat kuormittavat ja vaativat veronsa. Lähden mielelläni ystävien kanssa syömään ja siitä vielä jatkoille jonnekin. En kuitenkaan voi tehdä näin, jos tiedossa ei ole vapaapäiviä sen jälkeen. Jo pelkästä shoppailu reissusta palautuminen voi viedä pari päivää. Työssä käyvänä opiskelijana minun on pakko huomioida tämä. Yritäppä selittää ystävillesi mikset taaskaan voi lähteä vaikka seuraavana päivänä on vasta iltavuoro. Hyvinhän siinä aamun aikana ehtii palautua. Ei, ei ehdi. 

Reuman lisäksi sairastan endometrioosia, jonka vuoksi kärsin kroonisista alavatsanalueen kivuista. Tärinä, seksi, milloin mikäkin voi laukaista päiviä kestävät kovat kivut lantion alueella. Kuukautiset ovat aikamoista taiteilua muun arjen ja elämän kanssa. Kuljen työmatkat autolla, sillä kävellen matka on turhan pitkä (noin 10 km) ja julkinen liikenne täällä maalla kulkee lähinnä keskellä päivää. Töihin ei siis pääse aamulla eikä sieltä pääse illalla pois ilman autoa. Endometrioosin aiheuttamien kovien kuukautiskipujen vuoksi syön kuukautisten aikaan vahvoja särkylääkkeitä. Panacod on hyvä lääke, mutta ainakin minut se tekee vähän höpsähtäneeksi ja todella uniseksi. Lääkkeiden käytön aikana selviydyn nipin napin työpäivästä, autolla ajaminen sen sijaan ei tule kuuloonkaan. Viikon loma kerran kuukaudessa olisi kohtuuton vaatimus työnantajalle, joten Puolisoni joutuu kuskaamaan minut töihin ja töistä kotiin aina kuukautisten aikaan. Tämän lisäksi Puolisoni hoitaa vielä omat työnsä sekä kotona arjen, kun minä hihittelen unisena sohvan pohjalla milloin millekin. Miksi sitten niin vahvoja särkylääkkeitä? Kovat kuukautiskivut ovat olleet riesanani noin 13-vuotiaasta saakka. Tähän mennessä olen käynyt läpi kaikki markkinoilla olevat miedommat särkylääkkeet, joista ei ole ollut mitään vastaavaa hyötyä. Siksi. 

Reuma (ja ehkä myös endometrioosi) ovat vaikuttaneet ruuansulatukseen ja tällä hetkellä minulla epäillään ärtyvän suolen oireyhtymää. Tämä on johtanut yksi toisensa perään erilaisten vatsaa ärsyttävien ruoka-aineiden tiputtamiseen pois ruokavaliosta ja kohtuullisen tarkkaan ruokavalioon. Se tekee päivittäisestä ruuanlaitosta haastavaa, kun ruuan pitäisi samaan aikaan olla täyttävää, siitä pitäisi saada tarpeeksi energiaa, tarpeeksi vitamiineja ja hivenaineita, sekä ennen kaikkea sen pitäisi maistua perheessä kaikille (... paitsi kissalle, jolla on omat pöperöt...). Helpottaakseni kaikkien arkea suunnittelen yleensä kerralla yhden viikon ruuat. Siihen menee yleensä aikaa muutama tunti. Tällä tavoin säästän kuitenkin aikaa viikolla, kun ruuat on valmiiksi mietitty ja ainekset ostettu. Vatsan herkästä ärtymisestä johtuen meillä ei käytetä valmisruokia ja puolivalmisteitakin erittäin harvoin ja tarkkaan valmisteet valiten. Ruoka tehdään alusta saakka itse, mikä vie aikaa. Onneksi pidän hurjasti ruuanlaitosta!

Mikä ihmeen AD(H)D? Puolisollani on ADHD. Se on jotakin sellaista, jonka epäilystä Puolisoni kertoi minulle jo ennen kuin edes tapasimme ensimmäisen kerran ja jota olen oppinut pikkuhiljaa ymmärtämään tässä vuosien varrella. Tässä vuosien varrella epäily on samalla muuttunut diagnoosiksi. ADHD mielletään yleensä vain lasten ongelmaksi ja lasten häiriökäyttäytymisen syyksi. Jos jollakulla onkin tietoa siitä, että ADHD voi oireilla aikuisenakin, on yleinen mielikuva se, että kyseinen ihminen on rappiolla ja vakavasti alkoholisoitunut. Mielikuvista huolimatta Puolisoni on hyvin työelämässä menestynyt, seurallinen ja mukava ja ennen kaikkea todella kiltti. Sellainen hyväntahtoinen koheltaja. Minun mielestäni tänä päivänä Puolisolleni tuottaa eniten vaikeuksia tarkkaamattomuus, sekä impulsiivisuus. Käsi ylös, kuinka monen Puoliso on lähtenyt Ikeaan ostamaan yöpöytiä ja tuonut mukanaan heräteostoksena sohvan, mutta jättänyt ne yöpöydät sinne Ikeaan? Entäpä aloittanut huoneen maalaamisen ja jättänyt sen kesken, koska vastasi puhelimeen ja unohti mitä oli tekemässä? 

ADHD on siitä erilainen, että se on niin kokonaisvaltainen. Ne oireet, jotka selvästi ovat ADHD:n aiheuttamia, ovat kuitenkin samalla myös niitä, jotka tekevät Puolisostani juuri hänet. Monille vastaavia neurologisia sairauksia sairastaville on tyypillistä, että heitä kiinnostaa palavasti jokin, jossa he ovat todella hyviä ja johon he jaksavat paneutua. Tavallinen arki kuitenkin tuottaa vaikeuksia. Näin on myös Puolisollani. Tekniset vempeleet ja härvelit, sekä ohjelmointi ovat hänen intohimonsa. Sen sijaan esimerkiksi pyykinpesusta hän kiinnostuu vasta siinä vaiheessa, kun pyykinpesukone hajoaa ja sen pääsee purkamaan. Puolisoni yrittää kyllä osallistua arkeen, mutta se vaatii jatkuvaa muistuttamista: ”muista pestä pyykit”, ”täytäthän tiskikoneen” ja niin edelleen. Puolisoni voi kompastua likaisiin vaatteisiin ja silti olla huomaamatta niitä, jos jokin muu vie samalla hänen huomionsa. Toisaalta, esimerkiksi ohjelmointi voi viedä hänen huomionsa niin tyystin, että Puolisoni unohtaa syödä ja juoda. Tämä on kerta toisensa jälkeen johtanut tilanteisiin, jossa Puolisoni horjuu töistä kotiin ja vasta asiaa tiedusteltaessa tajuaa, että huonon olon taustalla on se, ettei hän ole syönyt mitään viimeiseen vuorokauteen. Ihan kiva tietysti, että työ on mielekästä ja kiinnostavaa, mutta niin... 

Puolisoni ei juurikaan kykene noudattamaan aikatauluja ja yleensä onnistuu sopimaan seitsemän asiaa päällekkäin. Hän unohtaa merkkipäivät. ADHD-ihmiselle on tyypillistä se, että he sanovat ennen kuin ajattelevat, joten suusta tuleviin sammakkoihin saa tottua. Toisaalta ADHD-ihminen on usein todella rehellinen. Välillä ehkä vähän turhankin, mutta periaatteessa se on piirre, josta saa olla ylpeä. Toki aikuisena ihmisenä Puolisoni on itse vastuussa elämänhallinnastaan, sanomisistaan ja tekemisistään. Arki ADHD:n kanssa vaatii kuitenkin rajojen venyttämistä. Jos loukkaantuisin jokaisesta tahattomasti sanotusta sammakosta, tai tiskaamattomista astioista tai siitä, kun vapaailtana Puolisoni ei jaksakaan keskustella parisuhteesta ja istua paikallaan ravintolapöydässä ei meillä muuta tehtäisikään kuin loukkaannuttaisi. 

Puolisoni meille vuoden vaihteessa muuttanut vanhin lapsi on hyvin samankaltainen kuin Puolisoni, mutta rauhallisempi, koska ei ole ylivilkas. Teinille koulun käynti on haastavaa ja sitä olemme nyt alkuvuoden keskittyneet tukemaan parhaan kykymme ja taitomme mukaan. Näin puolitoista kuukautta myöhemmin se on tuottanut tulosta ja ainakin osa numeroista on parantunut. Hienoa! Muuten Teini on hyvin samanlainen kuin isänsä. Haasteita siis riittää. 

Koska jokaisella on osansa, meillä sairauksiin suhtaudutaan lempeästi ja kärsivällisesti. Ketään ei kotona sanota laiskaksi, jos on väsynyt eikä jaksa tehdä jotain tai ei muuten vain saa aikaiseksi. Minulta ei koskaan kaupassa kysytä, enkö voisi tämän kerran syödä jotain mitä muutkin tahtovat. Minulle ei koskaan sanota, että kipuni on vain korvien välissä. Huonoina päivinä Puolisoni lämmittää minulle kauratyynyä kerran tunnissa, tuo peittoa, särkylääkettä, keittää teetä ja auttaa ruuanlaitossa. Puolisoani tai hänen tytärtään ei syyllistetä AD(H)D-piirteistä. Heitä ei sanota muita huonommiksi eikä tyhmiksi vain koska arki ei suju. Tarvittaessa muistutan molempia syömisestä, juomisesta, huomisen aikatauluista ja tiedustelen onko tullut muutoksia ja niin edelleen. Koska arki on haasteellista Puolisolleni ja hänen tyttärelleen, teemme yhdessä. Täytämme yhdessä pesukoneen, teemme seikkailuretken roskakatokselle ja postilaatikolle ja niin edelleen. Erilaisista arjen haasteista johtuen meillä panostetaan yhdessä tekemiseen ja se lujittaa meidän kaikkien  välejä. 

Uudet työkengät

Tänä aamuna herätessäni olo on ensimmäistä kertaa ihmismäinen. Tästä eteenpäin elämä taas voittaa. Olen ollut järkyttävässä räkätaudissa kohta viikon. Minut kunnon flunssa vetää ihan voimattomaksi. Jo valmiiksi kuivat ja ärtyneet limakalvot särkevät entistä enemmän. Samoin lihas- ja nivelkivut ovat ehdottomasti omaa luokkaansa ollessani kipeä. Selkä ei oikein kestä jatkuvaa lepoa, joten olen kaikesta huolimatta yrittänyt puuhailla edes tavallisia arjen askareita. 

Lähde: Pinterest

Selkäkivusta kirjoittaminen jätti alitajuntani pohtimaan asiaa ja seuraavana päivänä töissä sain AHAA-elämyksen ja keksin selkäkivun aiheuttajan. Uudet työkengät. Kieltämättä tunsin oloni hieman typeräksi. Olisihan tällainen nyt pitänyt tajuta jo aiemmin. Vaihdoin työkengät toisiin ja jo päivässä pahin selkäkipu hellitti. Pikkuhiljaa viikon aikana selkäkipu palautui normaalille tasolleen. En muista koska viimeksi selkä olisi ollut kivuton, mutta pienen jomotuksen kanssa selviän kyllä. Siihen jomotukseen auttaa liikkuminen kaikkein parhaiten, joten ilmoittauduin samalla kuntosalilla järjestettäviin jumppiinkin, jonne menen heti kun tämä räkätauti on voitettu. 

Lähde: internetin ihmeellinen maailma

Kevät on tulossa hurjaa vauhtia. Aurinkoisten päivien lisääntyminen on tuonut mukanaan jatkuvan päänsäryn. Juttelin migreeniä sairastavan ystäväni kanssa, joka kertoi, että pieni päänsärky voi edeltää migreenikohtausta. Viimeisen kolmen, ehkä neljän vuoden aikana minulla on ollut muutama migreenikohtaus. Kohtaukset tulevat yleensä keväisin ensimmäisten aurinkoisten päivien jälkeen, jos olen ollut ulkoilemassa ilman asianmukaista suojautumista auringolta. Syksyllä 2015 hoksasin auringon ja migreenikohtauksien yhteyden ja viime keväänä ryhdyin käyttämään aurinkolaseja ja –voiteita heti ensimmäisistä päivistä alkaen. Välttelin tarkoituksella auringossa oloa keskellä päivää. Viime keväänä migreenikohtaukset jäivät tulematta. Onnistuisinkohan välttämään kohtaukset myös tänä keväänä? 

Luonnollisesti on mahdollista, että kohtauksien takana on jokin muu, kuin lisääntynyt auringonvalo. Ja kyllä, minustakin se kuulostaa ihan yhtä kummalliselta ja hieman ehkä epäuskottavaltakin. Pohtiessani taaksepäin niitä ajankohtia, kun kohtauksia on ollut, ainoa yhdistävä tekijä jonka keksin on aurinko. Olen muutenkin todella aurinkoherkkä: ilman suojautumista palan heti, silmiä ja päätä särkee jo pienenkin auringossa olon jälkeen, saan ihottumaa ja niin edelleen. Migreeniä vuosikaudet sairastaneen ystäväni mielestä ei ole mitenkään tavatonta, että lisääntynyt auringonvalo aiheuttaisi kohtauksia. Mene ja tiedä, mutta ainakin viime keväänä varhainen auringolta suojautuminen auttoi. Toivottavasti se auttaisi tälläkin kertaa. 

Lääkärille pitäisi varata aika. Soitin viime syksynä terveysasemalle, kun kortisonireseptini oli menossa vanhaksi. Ystävällinen hoitaja laittoi reseptistä uusintapyynnön lääkärille ja kertoi, että saan viestin, kun resepti on uusittu. Tekstiviesti tulikin vielä saman päivän aikana. Viestissä kerrottiin, että reseptini on uusittu. Mitään tarkempaa tietoa reseptistä ei viestissä ollut ja (omaa tyhmyyttänikin ehkä) oletin että se on uusittu normaalisti. Eipä ollut. Resepti oli laitettu uusittavaksi minulle ennestään tuntemattomalle lääkärille, joka terveyskeskuksemme ohjeistuksen mukaan uusi reseptille vain yhden kolmen kuukauden lääkemäärän. Aiemmin reseptillä on siis ollut lääke vuodeksi. Särkylääkkeistä hän oli kuitenkin uusinut vuoden tarvetta vastaavan määrän. Tarvitsee siis varata aika lääkärille, jotta saan lääkkeet vielä ensi kesänäkin apteekista.

Selkävaivainen täällä hei

Aamupalaksi kourallinen särkylääkkeittä, jotta jaksaa töissä. Särkylääke täydennystä pitkin päivää, sillä päivän askareet eivät yleensä lopu työpäivän päättyessä. Iltapalaksi taas uusi lääke-cocktail, jottei tarvitse keskellä yötä herätä kärvistelemään. Liikunnan olisi kuulemma pitänyt auttaa, mutta ainakaan toistaiseksi mikään liikuntamuoto ei ole tuonut kovinkaan suurta helpotusta. 

Selkä alkoi oireilemaan noin kuukausi – puolitoista sitten. Alkuun selkä, alaselkä nimenomaan, kipuili öisin ja sellaisina ”löhöpäivinä”. Leposärkyä siis. Lisäsin liikuntaa päivisin ja väsymyksestä huolimatta pyrin vapaapäivinäkin tekemään edes tunnin kävelylenkin alkuillasta. Liikunta auttoi aikansa. Vuoden vaihteen jälkeen särky pakotti keskellä yötä ylös sängystä uudestaan. Liikkuminen auttaa, mutta voin luvata että huumori loppuu herkästi, kun yö toisensa perään herää kolmen – neljän aikaan aamuyöllä kävelemään tunniksi ympäri asuntoa. Yöunet jäivät monesti lyhyiksi, kun lopulta säryn helpottuessa ei enää saanutkaan unenpäästä uudestaan kiinni. Pitkävaikutteinen burana toi helpotuksen ja sain taas nukkua yöni rauhassa. 

Myyjän työni pienessä lähikaupassa on kiireistä. Liikun työpäivän aikana keskimäärin noin 15 000 – 20 000 askelta, kiireisinä päivinä tätäkin enemmän. Nostelen tavaroita, kävelen, hyllytän alahyllyjä polvillaan lattialla ja seuraavaksi kurkottelen ylähyllyjen perälle venyttäen itseni niin pitkäksi kuin mahdollista. Pidän työstäni ja uskon sen olevan hyväksi koko keholle, koska työn ohella tulee liikuttua huomaamattaan aika paljon. Ja kyllä, liikun myös vapaa-ajalla. Liikunnan puutteesta selän ei siis pitäisi oireilla. Työasentoihin olen kiinnittänyt nyt normaalia enemmän huomiota, etten tieten tahtoen kuormittaisi jo valmiiksi kipeää selkää. Olisinko kuitenkin huomaamattani nostanut painavia tavaroita huonossa asennossa ja selkä kiukustunut tästä?

Pikkuhiljaa särky on muuttunut kokonaisvaltaisemmaksi ollen tällä hetkellä pisteessä, jossa missään asennossa ei ole hyvä olla. Kävelyn aiheuttama tärinä tuntuu inhottavalta. Istuminen sattuu, makuuasennossa ei voi olla hetkeäkään ilman särkylääkkeitä. Työpäivät ovat helvetillisiä, kun asentoa ei voi vaihtaa minuutin välein, vaan työt on saatava tehtyä. On kokeiltu liikuntaa ja lepoa, kylmää ja kuumaa, voltaren-kipugeeliä ja erilaisia särkylääkkeitä (pitkävaikutteisen buranan olen todennut tehokkaimmaksi omaan vaivaani tällä hetkellä) ja niin edelleen. Blogit ovat olleet tauolla, koska en selkäsäryn takia pysty istumaan pitkiä aikoja tietokoneella. Tänä aamuna se onnistuu, sillä heräsin ottamaan särkylääkkeet jo viideltä aamulla, joten juuri tällä sekunnilla istuminen on siedettävää. 

Selkä on oireillut ja kipuillut ennenkin, mutten muista sen koskaan olleen näin hankala. Isoäitini on huolesta soikeana, sillä meillä on suvussa todella paljon nivelreumaa ja monella ensioireet ovat olleet samankaltaisia kuin minulla nyt. Oireistani huolimatta minulla ei ole koskaan todettu varsinaisia niveltulehduksia. Toisaalta, eipä selkääni ole koskaan kuvattu, kivuista huolimatta. Mitähän maksaisi alaselän röntgen yksityisellä? 

Olen taipuvainen ajattelemaan, että oma kipuni on vain korvien välissä. Tämä on ehkä jäänne siitä, että kuulin näin toistamiseen lääkärin vastaanotolla valitellessani lihas- ja nivelkipuja ennen kuin sairauteni lopulta diagnosoitiin. Tiedän myös, että väsyneenä kipu kaksinkertaistuu ainakin omalla kohdallani, sillä väsyneenä jaksan kipua huomattavasti huonommin. Kivusta johtuva valvominen ja unenlaadun huononeminen aikaansaa ikävän noidankehän. Tästäkin huolimatta ehkä kuitenkin nyt olisi aika varata lääkäri aika, jotta perimmäinen syy selän kipuilulle selviäisi?

Kuulumisia

Syksy on ollut hurjan kiireinen. On ollut kahden viikon vaellusta, häitä, sitä perus arkea, paljon töitä ja yksi kanditutkielman palautuskin mahtui mukaan. Viime viikolla satoi lunta, talvi on tullut. Ilmojen kylmenemisen myötä myös lämmityskausi on avattu. Kuivuneen huoneilman mukana ovat saapuneet kaikenlaiset kuivuusoireet, joista silmien, nenän ja suun limakalvojen, sekä käsien ihon kuivuminen ovat olleet hankalimmat. Viime talvena hyväksi havaitusta seesamiöljystäkään ei tunnu oikein olevan iloa. Limakalvojen ja silmien kuivumista edesauttaa entisestään töissä oleva ilmastointi. 

Viime talven sinnittelin kokonaisuudessaan optim eyen –silmätipoilla, mutta nyt olen ostanut myös oftagelin tipat yötä varten. Geelimäisemmät tipat ovat helpottaneet aamuja, kun silmät eivät särje heti aamutuimaan ihan niin paljon, kuin vielä ennen tippojen kokeilua. Tällä hetkellä etsinnässä on parempi kosteusvoide, sekä kasvoille että muulle iholle. Toisaalta alkuun voisin myös hyvin kokeilla ihon rasvaamista hieman useammin, kuin mitä on ollut tapana. Se kun tuppaa niin kovin herkästi ”unohtumaan” suihkun jälkeen. 

Kesällä alkuperäiseen palautettu kortisoniannos helpotti oireita joksikin aikaa. Syksyn myötä arjesta on tullut kiireisempää ja niin ollen myös ”vaativampaa”. Nautin työstäni, mutten voi kieltää, etteikö se näkyisi omassa olossa. Muutaman vuoden takaa tutut käsi- ja jalkasäryt ovat palanneet. Toki niitä on ajoittain ollut aiemminkin, mutta nyt kivut ovat jokapäiväisiä ja hankaloittavat normaalia elämää. Monelle reumaatikolle lienee tuttua, kun ei itse saa purkkeja ja pulloja auki. Toistaiseksi nyt kuitenkin jatketaan näin, mikäli oireet eivät tästä edelleen hankaloidu. 

Kandityön loppuun saattaminen pudotti stressitasoa todella paljon. Se on jännä, miten ainakin itselläni keho tuntuu jaksavan kohtalaisesti vähän kovempaakin stressiä, mutta heti tilanteen helpotettua tulee kaikenlaista pientä kremppaa. Kandityön palautuksen jälkeen kuivuusoireet ottivat aimo harppauksen eteenpäin ja pientä lämpöä oli parin viikon ajan. Sittemmin tilanne on ”normalisoitunut” kehon toivuttua stressistä. Gradua odotellessa. 

Kaikesta huolimatta olen nauttinut talven tulosta. Olen aivan ehdottomasti talvi-ihminen ja lumen tulo näinkin aikaisin on piristänyt todella paljon. Miten teidän syksynne on mennyt?
Hyvää alkanutta talvea kaikille!

Kesäterveiset

Edellisestä päivityksestä on kulunut aikaa yli kaksi kuukautta, mikä on huomattavasti kauemmin, kuin on ollut tarkoitus! Hengissä kuitenkin ollaan edelleen ja tällä hetkellä suhteellisen hyvässä kunnossa. Blogi on pyörinyt mielessä paljon ja uusia ideoita päivitysten aiheiksi tulee jatkuvasti. Tietokoneen uumenista löytyy yksi jos toinen luonnos eri blogiteksteistä. Aika vain ei ole tahtonut riittää tekstien julkaisukuntoon saattamiseen. Ai miten niin perfektionisti…

Kesäkuun alussa tassuttelin oman terveysasemamme reumalääkärin vastaanotolle reumakontrolliin. Jo aikaisemmin tänä keväänä lääkäri oli vähän väläytellyt ajatusta lääkityksen purkamisesta. Olin pohtinut asiaa koko kevään, mutten vieläkään ollut aivan varma siitä, miten asiaan pitäisi suhtautua. Luonnollisesti olisi vähintäänkin upeaa, jos pärjäisin ilman lääkitystä. Minua kuitenkin mietitytti sairauden aktivoitumisen mahdollisuus, jos lääkitys lopetettaisiin. Olisinko lopulta entistä sairaampi?

Kesä on aina ollut sairauden kanssa muutenkin haastavaa aikaa. Olen kipeämpi, väsyneempi, lämpö tahtoo nousta herkemmin ja niin edelleen. Tämänkin vuoksi lääkityksen purkaminen arvelutti. Ennen vastaanottoaikaa otetuista labroista löytyi virtsatietulehdusyllätys. Varsinaisia oireita ei ollut, mutta vatsanseutu kuitenkin aristi paineltaessa. Sain välittömästi lähetteen vatsan ultraääneen. UÄ:ssä ei kuitenkaan löytynyt mitään poikkeavaa (luojan kiitos!). Ai niin paitsi se yksi sappikivi, mutta se nyt on ensimmäisen kerran löydetty jo melkein kymmenen vuotta sitten. Ja koska se ei aiheuta minkäänlaisia oireita, ei mihinkään toimenpiteisiin tarvitse (vielä…) ryhtyä. Reilua viikkoa myöhemmin tehty virtsanäytekontrollikin oli puhdas, joten tulehdus ilmeisesti parani itsekseen. 

Virtsatietulehdusepisodista huolimatta lääkitystä lähdettiin purkamaan. Oxiklorin lopetettiin välittömästi ja kortisoniannosta pienennettiin. Kortisonin osalta suunnitelmana oli, että aloitan ottamalla joka toinen aamu kokonaisen ja joka toinen puolikkaan tabletin. Syksymmällä jatkaisin ottamalla joka aamu puolikkaan ja niin edelleen. Lääkäri piti todennäköisenä, että ensi keväänä viimeistään kortisonikin saataisiin lopetettua. Lääkkeiden vähentäminen alkoi lupaavasti. 

Kuitenkin, kuten arvata saattaa, kaikki ei mennyt kuten Strömsössä. Lupaavan alun jälkeen alkoivat kuumeilut ja ihottumakin muistutti olemassaolostaan. Olin huomattavasti kipuisempi kuin mitä olen ollut viimeisen kolmen vuoden aikana. Otin välittömästi yhteyttä omaan lääkäriini, joka kehotti nostamaan kortisonin takaisin alkuperäiseen annostukseen. Tein työtä käskettyä ja kuume laski. Ihottumatkin helpottivat hieman myöhemmin. Kipukin antoi hieman periksi. Viimeisen noin puolitoista kuukautta olen pärjännyt suhteellisen hyvin pelkällä kortisonilla. Loistavaa. 

Lääkityksen muutoksista huolimatta kesä on sujunut oikein mallikkaasti. Aloitin uudessa kesätyöpaikassa kesäkuun alussa ja eilen kuulin saavani työpaikasta vakituisen paikan. Toimin myyjänä pienessä kaupassa, joten työ on fyysisesti raskasta. Joudun seisomaan pitkiä aikoja, puhumattakaan tavaran hyllytyksestä siinä samalla. Työn fyysisyys on vaatinut veronsa väsymyksen muodossa ja osittain sen takia blogi on ollut tauolla. Viimeiset pari viikkoa olen vielä tehnyt töitä normaalia enemmän, mutta koska tuleva työsopimukseni on osa-aikainen, uskon jaksavani ihan hyvin. Kunhan vain muistan itse pitää hyvää huolta jaksamisestani. Ja hankkia uudet työkengät. Sellaiset kunnon työkengät jotka on tarkoitettu siihen, että niillä jaksaa seistä pitkiä aikoja. Lenkkarit eivät ole olleet kovin hyvä valinta. 

Hyvää kesää kaikille! Minä lähden nyt poimimaan kesän talteen mustikoiden muodossa. 

Terveellinen ruoka, jaksamisen a ja o. Ainakin täällä.

Peilikuva

En ole koskaan ollut tunnettu siitä, että keskittyisin kovinkaan paljon ulkonäkööni. Minun ei myöskään ole tarvinnut. Minulla on aina ollut hyvä ja tasainen ihonlaatu. Lapsesta saakka olen ollut urheilullinen, jonka vuoksi olen pääosan elämästäni ollut sopusuhtainen tai hoikka. Olen ollut niitä ihmisiä, jotka pukevat aamulla päälleen sen, mitä vaatekaapista nyt ensimmäiseksi sattuu käteen. Koska suurin osa vaatteistani on mustia, lähinnä farkkuja ja huppareita, on niiden yhteensopivuus joka tapauksessa ollut taattu. En ole juurikaan meikannut, arkena en ollenkaan (koska mielestäni se vie liikaa aikaa ja siinä on kauhea homma). Pitkän tukkani olen aina leikkauttanut sellaiseen malliin, että riittää kunhan sen harjaa aamulla auki. ”Luonnollinen on kaunista” – tyyppinen fraasi kuvaisi minua ehkä parhaiten. 

Sitten tuli väsymys. Loputon väsymys. Väsymystä seurasivat kivut. Kipuja taas seurasivat erilaiset turvotukset ja ihottumat. Paino nousi ja sairauden aktivoitumisen pysäyttämiseksi määrätty kortisonihoito turvotti entisestään. Yhtäkkiä minulla oli lähes kymmenen kiloa enemmän elopainoa, kuin vuotta aiemmin. Enää en mahtunut niihin kaapinpohjalla parempia aikoja odotelleisiin lempi farkkuihin ja huppareihin, eikä peilistä katsonut enää takaisin se sama ihminen kuin aiemmin. Minulle kehonkuvan muuttumisen hyväksyminen on ollut vaikeaa. Ystävien, sukulaisten ja muiden tuttavien tahdittomuus ei ole tehnyt asiasta yhtään sen helpompaa. Päinvastoin ”oletpas sä lihonut” ja ”ettet vaan olisi pieniin päin” – tyyppiset kommentit tuntuvat lähinnä pahalta.

Erilaiset ihottumat ovat tehneet ihosta laikukkaan ja… noh… hupaisan näköisen. Puolisoni yrittää kyllä huonompina päivinä tsempata sanoen, ettei ihottumaa oikeastaan edes huomaa. Se ei ihan pidä paikkaansa, mutta arvostan kuitenkin sitä, että hän yrittää piristää minua huonoina hetkinä. Ihottumien myötä olen joutunut opettelemaan ihonhoitoa ihan toisella tavalla, kuin aiemmin. Meikkiä en kuitenkaan vieläkään ole ”oppinut” käyttämään sen enempää kuin aikaisemminkaan. 

Vaikken koskaan olekaan ollut kovin ulkonäkö keskeinen, niin silti yksi henkisesti raskaimpia asioita on ollut sairauden mukanaan tuomat nopeat (ja näkyvät) fyysiset muutokset. Oman ulkonäön muutoksiin sopeutuminen on ollut työlästä. Itsetuntoani se ei ole romuttanut, mutta on tehnyt minusta epävarmemman. Näytänkö vielä hyvältä? Entäpä Puolisoni mielestä? (toim. huom. kyllä kuulemma näytän)

Muutokset ovat olleet suhteellisen nopeita ja osin ainakin itsestäni riippumattomia. Kehonkuvan muutoksiin sopeutuminen vaatii paljon voimavaroja, mutta pienin askelin sekin kuitenkin onnistuu.

Vertaistuki

"On lämmin heinäkuinen kesäpäivä. Aurinko pilkottaa pilvien lomasta, ainakin toistaiseksi ilma on siis hyvä. Suomalaisen kesäsään oikullisuuden tuntien pakkaan eväiden kanssa samaan kassiin myös sateenvarjon. Ihan vain varmuuden vuoksi. Tassuttelin noin kolmen kilometrin päähän bussiasemalle ja hyppäsin Helsinkiin menevään bussiin. Minua jännitti hieman. Olin matkalla ensimmäiseen sjögreniläisten vertaistukitapaamiseen Suomenlinnaan. Tai ei se tapaaminen ensimmäinen laatuaan ollut, mutta ensimmäinen sellainen, johon minä osallistuin. Vajaan tunnin kestäneen bussimatkan aikana ajatukset risteilivät suuntaan ja toiseenkin. Millaisia ihmisiä Suomenlinnaan olisi tulossa? Löytäisinkö heidät helposti muutenkin ruuhkaiselta Kauppatorilta? Eniten ehkä kuitenkin jännitin sitä, missä kunnossa ihmiset olisivat. Entä jos he ovatkin kovin huonossa kunnossa ja näen heissä vain karun tulevaisuuden? Miten siihen sitten pitäisi suhtautua? Jännitykseni osoittautui kuitenkin turhaksi. Löysin kuin löysinkin Kauppatorilta, Suomenlinnan lautan kupeesta iloisena turisevan joukon sjögreniläisiä, jotka sairaudesta huolimatta olivat positiivisia ja elämänhaluisia. Tapaaminen ei masentanut, vaan päinvastoin valoi uskoa siihen, että sairaudesta huolimatta pystyy elämään ihan hyvää elämää." 

- Diopsidi 18.9.2015

Viime kesän sjögreniläisten Suomenlinna-picnic.

Parin viikon takainen, Suomen Sjögrenin syndrooma – yhdistyksen kevätkokouksen merkeissä Yyterissä vietetty viikonloppu pisti pohtimaan vertaistuen merkitystä sairastuneelle. SLE:hen kuten myös Sjögrenin syndroomaan kuuluu tukuittain erilaisia oireita. On diagnostisia, eli niitä joiden perusteella diagnoosi yleensä tehdään (kuten kuivuusoireet sjögrenissä tai perhosihottuma SLE:ssä). Sitten on niitä niin sanottuja yleisoireita, eli niitä jotka nyt vain ovat ja johtuvat sairaudesta, mutta joiden perusteella yksin ei diagnoosia voida tehdä (mm. väsymys tai kuumeilu). Eivät ne sairauteen selkeästi kuuluvat oireet, vaan yleensä ne kaiken maailman yleisoireet saavat juuri diagnosoidun raapimaan päätään ja pohtimaan, että mikä kaikki nyt (todennäköisesti) kuuluu tähän sairauteeni ja mikä taas ei. Tässä vertaistuki on korvaamaton apu. 

Tuon viime kesän ensimmäisen tapaamisen myötä olen liittynyt sairauksiani koskeviin facebook-ryhmiin ja saanut arvokasta tietoa sekä sairaudesta ja sen oireista että myös niiden hoitamisesta. Yksi vertaistuen tärkeimpiä asioita on mielestäni nimenomaan ne kullanarvoiset vinkit. Ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen, kun joku muu on ehkä jo aikaisemmin löytänyt sopivan liikuntamuodon kipeiden polvien kanssa, tai hyvät silmätipat apteekin valikoimasta ja niin edelleen. Kaikki ei tietenkään kaikille sovi, mutta jonkun vinkki saattaa silti olla kullanarvoinen myös minulle. Ja se tieto siitä, ettei ole yksin. Kun marisen toisille sjögreniläisille siitä, että olen väsynyt enkä jaksa, tiedän että he ymmärtävät. He eivät tarjoa patenttiratkaisuja eivätkä he syyllistä. He tietävät miltä se tuntuu.

Se, mikä vertaistukimaailmasta kuitenkin vielä tuntuu puuttuvan, on järjestäytynyt vertaistuki sairastuneiden puolisoille ja läheisille. Tätä oma Puolisoni on harmitellut ja pohtinut, että millä niitä puolisoita saataisiin mukaan tapaamisiin. Sillä vaikka myös hänelle muidenkin sairastuneiden tapaaminen on tärkeää, hän kaipaisi kuitenkin ehkä eniten myös toista puolisoa/läheistä, jonka kanssa keskustella. Sitä, jonka kanssa pohtia saako puolison/läheisen sairaus ärsyttää? Saako siitä olla surullinen? Minulla on lähipiirissäni useita erilaisiin sairauksiin sairastuneita, joiden kamppailua olen joutunut seuraamaan sivusta. Tiedän siis kyllä, miltä läheisestä tuntuu. En kuitenkaan voi olla vertaistukena Puolisolleni, sillä kyse on minun sairaudestani ja minulle sairauteni on ”liian lähellä”.

Minulle sairastuneena vertaistuki on kuitenkin korvaamatonta. Onneksi seuraava vertaistukitapaaminen odottaa jo ihan nurkan takana.