Mitä kuuluu masuasukille?

Raskauden myötä blogien päivittäminen on jäänyt, enkä yrityksistä huolimatta ole saanut valmiiksi mitään julkaisukelpoista kuukausiin. Plussan myötä ajattelin, että kirjoitan raskauden vaiheista. Niitä olisi sitten kiva lukea joskus vuosien päästä ja muistella raskausaikaa. Raskaus on kuitenkin ollut niin suuri henkinen sekä fyysinen ponnistus, jonka olen kokenut niin henkilökohtaiseksi, että siitä on välillä ollut vaikea puhua edes lähimpien ystävien tai puolison kanssa. Blogeihin kirjoittamisesta nyt sitten puhumattakaan. Raskaana oleminen on täyttänyt arkea koko ajan enemmän, joten pian myös muiden aiheiden käsittely blogeissa jäi. Ehkä jatkossa tämä kirjoittaminen onnistuu taas paremmin. 

Mutta mitä kuuluu masuasukille? Ja miten raskaus on sujunut? Perussairauteni vuoksi raskautta on alusta saakka seurattu riskiraskautena. Koholla olevat SSA- ja SSB-vasta-aineet aiheuttavat riskin sikiön eteiskammiokatkokselle (eräänlainen sydänvika), jonka kehittyminen johtaa sikiön sykkeen hidastumaan. Suurin riski katkoksen kehittymiselle on noin raskausviikolta 15 raskausviikolle 25. Tänä aikana meillä seurattiin sikiön sykettä noin 1-2 viikon välein neuvolassa. Pienen kiitiäisemme sykkeet ovat alusta saakka olleet tasaisesti 135-145 välillä, eli aivan normaalit. Sittemmin rakenneultrassa elokuun lopussa sydämen todettiin kehittyneen normaalisti ja sydämen vajaatoiminnan kehittymisen mahdollisuuden olevan käytännössä lähes olematon. Olimme Puolisoni kanssa helpottuneita. 

Vauveli on voinut koko raskausajan oikein hyvin. Kasvu on ollut tasaista, hieman keskikäyrän yläpuolella. Hän on kova liikkumaan ja selkeästi aamu-uninen ja valvoo mielellään. Tai ainakin aamuisin masussa tuntuu olevan rauhallisempaa, jumppahetkien painottuessa illalle. Kovin iltaunisena odotan jo kauhulla ensimmäisiä viikkoja. Onneksi Puolisoni on tottuneempi valvomaan. Tällä hetkellä toivomme vain, että toinen jaksaisi odotella vielä muutaman viikon, eikä syntyisi ennen joulua. 

Vaan entäpä sitten se reuma? Minulle raskauden ensimmäinen puolisko oli helppo. En kärsinyt pahoinvoinneista juurikaan, en poikkeuksellisesta väsymyksestä enkä ylimääräisistä kolotuksista. Arki jatkui samaan malliin kuin aina ennenkin vatsan ollessa vielä pikkuruinen. Syksyn tullen, viimeisen kolmanneksen lähestyessä tilanne kuitenkin muuttui. Suhteellisen rauhallisena pysynyt perussairauteni päätti aktivoitua rytinällä tehden minusta kovin kipeän. Selän ja lantion alueen jatkuva särky on vienyt yöunet ja vaatinut lepoa kyllästymiseen asti. Olen kokeillut jos vaikka ja minkä näköistä tukivyötä, fysioterapiaa, särkylääkekuureja ynnä muita ilman sen suurempaa helpotusta. Syksyn reumakontrollissa lääkäri väläytteli jo olemassa olevien diagnoosien lisäksi fibromyalgian mahdollisuutta. Diagnoosia ei kuitenkaan vielä tehty, vaan päätimme yhteisymmärryksessä lääkärin kanssa odottaa synnytyksen yli. Aina on kuitenkin mahdollista, että tämän hetkiset vaivat johtuvat raskauden keholle aiheuttamasta fyysisestä stressistä, joka helpottaa sitten synnytyksen jälkeen. 

Raskauden puolivälissä alkoivat kipeät supistukset, jotka ainakin toistaiseksi ovat liittyneet lähinnä fyysiseen rasitukseen. Olen ollut pois töistä lähes koko syksyn, nostokielto tuli jo hyvin aikaisessa vaiheessa, samoin kehotettiin välttämään matkustamista ennenaikaisen synnytyksen riskin vuoksi. Hoidoksi määrättiin lisää lepoa. Netflixin sarjat ovat tässä viimeisten kuukausien aikana tulleet tutuksi. Onneksi minulla on ympärilläni ihania ystäviä, jotka ovat vierailleet luonani silloin, kun minä en ole päässyt heidän luokseen. Miksi supistukset ovat alkaneet niin aikaisin? Sitä on mahdotonta mennä sanomaan. Sairauden aktivoitumisella saattaa olla oma osuutensa asiaan, mutta toisaalta supistuksia on myös perusterveillä odottajilla. Toisilla meistä ne vain alkavat aikaisin. 

Raskauden puolivälin tienoilla hemoglobiini lähti laskuun ollen alhaisimmillaan alle 100. Matala hemoglobiini yhdistettynä raskauteen aiheutti minulle lieviä rytmihäiriöitä rasituksen yhteydessä, sekä tietysti huimausta. Oireet eivät ole vaarallisia, mutta vähän inhottavia kylläkin. Rautalisä on onneksi tuonut apua ongelmaan ja sillä on saatu hemoglobiini pysymään yli 100:n. Kuin pisteeksi iin päälle viikolla 24 todettiin raskausdiabetes. Meillä on suvussa isän puolella II-tyypin diabetesta enemmänkin, joten diagnoosi ei tullut yllätyksenä, vaikkakin se silti harmittaa. Tähän mennessä diabetes on onneksi pysynyt kurissa pelkällä ruokavaliolla ja ainakin toistaiseksi näyttäisi myös pysyvän raskauden loppuun saakka.
Kaikista raskausajan komplikaatioista eniten henkisiä voimavaroja ja käsittelyä on kuitenkin vaatinut perussairauden aktivoituminen. Hyvin suurella todennäköisyydellä aktiivisuus johtuu raskaudesta. En kuitenkaan voi olla murehtimatta sitä, mitkä kaikki uusista kivuista ja oireista ovat tulleet matkaseurakseni pysyvästi? 

Kivuista, oireista ja peloista huolimatta raskaus on ollut positiivinen kokemus. Olen todella kiitollinen siitä, että ainakin toistaiseksi vauvelimme vaikuttaisi olevan terve ja voivan hyvin. Enempää en voisi pyytääkään. Odotan innolla edessä olevaa synnytystä ja pienen vauvamme näkemistä ensi kerran. On mielenkiintoista nähdä, kasvaako pienestä pojastamme isänsä kaltainen hulivili, vai onko hän enemmän kuten minä, harkitseva ja rauhallinen. Jännityksellä jäämme odottamaan.

Pelottava riskiraskaus

On kaunis perjantaipäivä toukokuun puolivälissä. Edellisen viikon olen himoinnut salmiakkia. Voisin syödä sitä kaksin käsin ja kilon kerrallaan. Viimeiset kaksi… tai ehkä kolme… yötä olen nukkunut korkeintaan viisi tuntia yössä ja siitä huolimatta olen ollut pirteä. Olen siivonnut, järjestänyt, tuntuu kuin kevät olisi painanut ON-nappia jossain aivojeni sopukassa ja saanut kehooni virtaamaan energiaa aivan uudella tavalla. Perjantaina pirteys oli jo sillä tasolla, että Puolisoni piti sitä hieman pelottavana. En itsekään kokenut oloani enää normaaliksi. Olimme lähdössä viikonloppuvaellukselle Isojärven kansallispuistoon ja kuukautisten oli määrä alkaa juuri tuona perjantaina. Kummallisen olon vuoksi, sekä yleensä kuukautisia edeltävän poikkeuksellisen väsymyksen puuttuessa tein varmuuden vuoksi testin. Testin oli tarkoitus antaa minulle mielenrauha iltanuotiolla hörpätessäni iltanapsua kiertävästä jallupullosta ilman, että minun tarvitsee pohtia olisinko raskaana jos kuukautiset jostain syystä olisivatkin myöhässä. 

Testin tulos oli shokki. Perheenlisäystä pohtiessamme olin lopettanut ehkäisyn jo toukokuussa 2016. Kun mitään ei kuulunut, varasimme ajan lapsettomuustutkimuksiin omalle terveysasemalle maaliskuussa 2017. Saimme lähetteen sairaalaan jatkotutkimuksiin ja aika olisi ollut toukokuun lopussa. Emme kumpikaan enää tässä vaiheessa uskoneet raskaaksi tulemisen mahdollisuuteen ilman apua. Yllätys oli iloinen ja siitä saakka olemme olleet varovaisen innostuneita ja onnellisia tammikuussa syntyvästä uudesta perheenjäsenestämme. 

Pitkäaikaissairaana raskaus sen enempää kuin terveenä syntyvä lapsi ei kuitenkaan ole mikään itsestäänselvyys. Sjögrenin oireyhtymää yhtä lailla kuin SLEtäkin sairastavilta löytyy usein SSA- ja SSB-vasta-aineita. Nämä vasta-aineet voivat aiheuttaa syntyvälle lapselle niin kutsutun neonataalilupuksen tai synnynnäisen sydämen eteis-kammiokatkoksen. Neonataalilupus ilmenee mm. ihottumana, joka paranee vasta-aineiden hajotessa lapsen kehosta. Eteis-kammiokatkos sen sijaan aiheuttaa vakavuudeltaan eritasoisia sydänvikoja. Useimmille katkoksen kanssa syntyville lapsille asennetaan sydämentahdistin heti syntymän jälkeen. Todennäköisyys komplikaatioille on kuitenkin pieni, noin 2-4 %, joten todennäköisesti raskaus sujuu hyvin ja syntyvä lapsi on terve. 

Odottavan äidin reumasairaus saattaa raskauden aikana pahentua, se voi pysyä samanlaisena tai oireet voivat helpottua. Toistaiseksi minulla ainakin kuivuusoireet ja nivel- sekä lihaskivut ovat lisääntyneet huomattavasti. Erilaisten riskien vuoksi neuvolassa raskauttani pidetään riskiraskautena. Ilmeisesti myös sairaalassa (jossa ensimmäinen ultra tehdään), asiaan suhtauduttiin vakavasti. Ensimmäisen ultran tekee yleensä erikoistunut kätilö, mutta minun tapauksessani tästä perussairaudesta johtuen ultran tulee tekemään raskauteen ja synnytykseen erikoistunut lääkäri. 

Olen iloinen siitä, että mahdolliset riskit on heti kättelyssä otettu vakavasti. Toisaalta neuvolan ja äitiyspoliklinikan huoli raskauden kulusta, sekä minun ja sikiön hyvinvoinnista teki riskeistä eri tavalla konkreettisia. Totta kai olin tiennyt niistä jo ennen ehkäisyn pois jättämistä ja olen lukenut aiheesta suurin piirtein niin paljon kuin googlen avulla löysin. Silti vasta nyt itse raskaus on pakottanut pohtimaan asiaa konkreettisemmin, kun koko asia ei ole enää tulevaisuutta. Vaikka toisina hetkinä pelko ottaakin vallan, olemme silti päättäneet Puolisoni kanssa pysyä positiivisina ja lähdemme siitä ajatuksesta, että lapsi on terve, kunnes toisin todistetaan. Heinäkuun ensimmäinen ultra herättää kuitenkin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta en malttaisi millään odottaa että pääsemme näkemään pikkuisemme tietokoneen ruudulta. Ja sitten toisaalta pelko siitä, että kaikki ei olekaan hyvin salpaa hengityksen. Tuntuu pahalta ajatella, että mahdolliset komplikaatiot ovat oman kehoni aiheuttamia. 

Jos unohdetaan sairauden mukanaan tuomat riskit ynnä muut sellaiset, niin miten on raskauden ensimmäiset kymmenen viikkoa sujuneet muuten? Ihan hyvin, kiitos kysymästä. Koen, että toistaiseksi olen päässyt helpolla. Kohdun kasvuun liittyvät kivut ovat kurjia, mutta niiden kanssa kuitenkin pärjää vielä. Pahoinvointia oli raskausviikoilla 6-7, jonka jälkeen pahin terä pahoinvoinnista on helpottanut. Tällä hetkellä voin huonosti lähinnä silloin, kun en ehdi syödä riittävän usein ja nälkä pääsee yllättämään. Ruokahalu on jotain aivan uskomatonta, samoin väsymys. Toki raskaana olevat ovat usein hyvin väsyneitä, etenkin ensimmäisen kolmanneksen aikana, mutta luulen että minulla väsymystä syventää entisestään myös tämä sjögren/SLE yhdistelmä, jonka oirekuvaan väsymys kuuluu muutenkin. Työpäivän pärjään, mutta sen lisäksi päivisin ei tarvitse haaveilla mistään muusta. Kun pääsen töistä kotiin, nuokun sohvalla kunnes lopulta nukahdan lähes istualteen siinä kahdeksan – yhdeksän aikoihin. 

Kaikesta huolimatta olen onnellinen raskaudesta ja tulevasta pienestä vauvastamme. Kun vain kaikki nyt menisi ihan hyvin ja saisimme tammikuussa syliimme terveen pienen ihmeen.

Lähde: vau.fi -> crestock