keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Mitä kuuluu masuasukille?

Raskauden myötä blogien päivittäminen on jäänyt, enkä yrityksistä huolimatta ole saanut valmiiksi mitään julkaisukelpoista kuukausiin. Plussan myötä ajattelin, että kirjoitan raskauden vaiheista. Niitä olisi sitten kiva lukea joskus vuosien päästä ja muistella raskausaikaa. Raskaus on kuitenkin ollut niin suuri henkinen sekä fyysinen ponnistus, jonka olen kokenut niin henkilökohtaiseksi, että siitä on välillä ollut vaikea puhua edes lähimpien ystävien tai puolison kanssa. Blogeihin kirjoittamisesta nyt sitten puhumattakaan. Raskaana oleminen on täyttänyt arkea koko ajan enemmän, joten pian myös muiden aiheiden käsittely blogeissa jäi. Ehkä jatkossa tämä kirjoittaminen onnistuu taas paremmin. 



Mutta mitä kuuluu masuasukille? Ja miten raskaus on sujunut? Perussairauteni vuoksi raskautta on alusta saakka seurattu riskiraskautena. Koholla olevat SSA- ja SSB-vasta-aineet aiheuttavat riskin sikiön eteiskammiokatkokselle (eräänlainen sydänvika), jonka kehittyminen johtaa sikiön sykkeen hidastumaan. Suurin riski katkoksen kehittymiselle on noin raskausviikolta 15 raskausviikolle 25. Tänä aikana meillä seurattiin sikiön sykettä noin 1-2 viikon välein neuvolassa. Pienen kiitiäisemme sykkeet ovat alusta saakka olleet tasaisesti 135-145 välillä, eli aivan normaalit. Sittemmin rakenneultrassa elokuun lopussa sydämen todettiin kehittyneen normaalisti ja sydämen vajaatoiminnan kehittymisen mahdollisuuden olevan käytännössä lähes olematon. Olimme Puolisoni kanssa helpottuneita. 

Vauveli on voinut koko raskausajan oikein hyvin. Kasvu on ollut tasaista, hieman keskikäyrän yläpuolella. Hän on kova liikkumaan ja selkeästi aamu-uninen ja valvoo mielellään. Tai ainakin aamuisin masussa tuntuu olevan rauhallisempaa, jumppahetkien painottuessa illalle. Kovin iltaunisena odotan jo kauhulla ensimmäisiä viikkoja. Onneksi Puolisoni on tottuneempi valvomaan. Tällä hetkellä toivomme vain, että toinen jaksaisi odotella vielä muutaman viikon, eikä syntyisi ennen joulua. 

Vaan entäpä sitten se reuma? Minulle raskauden ensimmäinen puolisko oli helppo. En kärsinyt pahoinvoinneista juurikaan, en poikkeuksellisesta väsymyksestä enkä ylimääräisistä kolotuksista. Arki jatkui samaan malliin kuin aina ennenkin vatsan ollessa vielä pikkuruinen. Syksyn tullen, viimeisen kolmanneksen lähestyessä tilanne kuitenkin muuttui. Suhteellisen rauhallisena pysynyt perussairauteni päätti aktivoitua rytinällä tehden minusta kovin kipeän. Selän ja lantion alueen jatkuva särky on vienyt yöunet ja vaatinut lepoa kyllästymiseen asti. Olen kokeillut jos vaikka ja minkä näköistä tukivyötä, fysioterapiaa, särkylääkekuureja ynnä muita ilman sen suurempaa helpotusta. Syksyn reumakontrollissa lääkäri väläytteli jo olemassa olevien diagnoosien lisäksi fibromyalgian mahdollisuutta. Diagnoosia ei kuitenkaan vielä tehty, vaan päätimme yhteisymmärryksessä lääkärin kanssa odottaa synnytyksen yli. Aina on kuitenkin mahdollista, että tämän hetkiset vaivat johtuvat raskauden keholle aiheuttamasta fyysisestä stressistä, joka helpottaa sitten synnytyksen jälkeen. 

Raskauden puolivälissä alkoivat kipeät supistukset, jotka ainakin toistaiseksi ovat liittyneet lähinnä fyysiseen rasitukseen. Olen ollut pois töistä lähes koko syksyn, nostokielto tuli jo hyvin aikaisessa vaiheessa, samoin kehotettiin välttämään matkustamista ennenaikaisen synnytyksen riskin vuoksi. Hoidoksi määrättiin lisää lepoa. Netflixin sarjat ovat tässä viimeisten kuukausien aikana tulleet tutuksi. Onneksi minulla on ympärilläni ihania ystäviä, jotka ovat vierailleet luonani silloin, kun minä en ole päässyt heidän luokseen. Miksi supistukset ovat alkaneet niin aikaisin? Sitä on mahdotonta mennä sanomaan. Sairauden aktivoitumisella saattaa olla oma osuutensa asiaan, mutta toisaalta supistuksia on myös perusterveillä odottajilla. Toisilla meistä ne vain alkavat aikaisin. 

Raskauden puolivälin tienoilla hemoglobiini lähti laskuun ollen alhaisimmillaan alle 100. Matala hemoglobiini yhdistettynä raskauteen aiheutti minulle lieviä rytmihäiriöitä rasituksen yhteydessä, sekä tietysti huimausta. Oireet eivät ole vaarallisia, mutta vähän inhottavia kylläkin. Rautalisä on onneksi tuonut apua ongelmaan ja sillä on saatu hemoglobiini pysymään yli 100:n. Kuin pisteeksi iin päälle viikolla 24 todettiin raskausdiabetes. Meillä on suvussa isän puolella II-tyypin diabetesta enemmänkin, joten diagnoosi ei tullut yllätyksenä, vaikkakin se silti harmittaa. Tähän mennessä diabetes on onneksi pysynyt kurissa pelkällä ruokavaliolla ja ainakin toistaiseksi näyttäisi myös pysyvän raskauden loppuun saakka.
Kaikista raskausajan komplikaatioista eniten henkisiä voimavaroja ja käsittelyä on kuitenkin vaatinut perussairauden aktivoituminen. Hyvin suurella todennäköisyydellä aktiivisuus johtuu raskaudesta. En kuitenkaan voi olla murehtimatta sitä, mitkä kaikki uusista kivuista ja oireista ovat tulleet matkaseurakseni pysyvästi? 

Kivuista, oireista ja peloista huolimatta raskaus on ollut positiivinen kokemus. Olen todella kiitollinen siitä, että ainakin toistaiseksi vauvelimme vaikuttaisi olevan terve ja voivan hyvin. Enempää en voisi pyytääkään. Odotan innolla edessä olevaa synnytystä ja pienen vauvamme näkemistä ensi kerran. On mielenkiintoista nähdä, kasvaako pienestä pojastamme isänsä kaltainen hulivili, vai onko hän enemmän kuten minä, harkitseva ja rauhallinen. Jännityksellä jäämme odottamaan.